Salaa hankittu oikeudenkäyntiaineisto voi olla kelvotonta

Ulvilan murhaoikeudenkäynnissä on tullut esiin eräs seikka, jota pidän moraalisesti erittäin arveluttavana viranomaistoimintana. Tällä tarkoitan poliisin peitetoimintaa ja sen saamaa luonnetta. Väitetään, että poliisiviranomainen olisi henkilöllisyytensä salaten pyrkinyt vastaajan seurustelukumppaniksi.

Ongelmakenttiä on lähinnä kaksi, ensimmäisenä ja kansallisen lainsäädännön kannalta tärkeimpänä oikeusprosessijärjestelmän oikeudenmukaisuus sekä yhteiskunnan että syytetyn puolelta ja toinen ongelma, joka joidenkin mielestä lienee vähäisempi, mutta joka minun mielestäni on tärkeä, liittyy kristillisiin arvoihin ja perinteisiin.

Kohta yksi. Jos poliisi käyttää peitetoiminnassaan henkilöitä, joiden henkilöllisyyttä ei voida oikeudenkäynnissä paljastaa edes lautamiehille ja tuomarille tai joiden osuutta ei muutankaan voida raportoida puolustukselle, koko oikeusprosessin legitimiteetti vaarantuu. Ihmisiä tuomitaan salaisten todistusaineistojen perusteella, joita vastaan he eivät voi luonnollisella tavalla puolustautua. Nytkin vastaajaa uhkaa elinkautinen vankeusrangaistus. Poliisin tulisi peitetoimintaan ryhtyessään harkita, vaarantuuko koko oikeudenkäynti, jos peitetoimintaa ei voida kuitenkaan jälkikäteen tuoda esiin. Vertailukohtia huonolle prosessioikeudelle, jota pienempi paha on jopa syyllisen murhaajan vapauttaminen, ovat Guantanamo ja KGB:n, NKVD:n ja Gestapon menetelmät.

Kohta kaksi. Miehen ja naisen välinen romanttinen rakkaus on pyhä asia. Länsimaisen demokratian tiedustelupalveluiden ei tulisi käyttää tätä väärin eikä etenkään palkata ketään edustajaansa menemään sukupuoliyhteyteen kenenkään kanssa tiedonsaannin vuoksi.

Ampuma-aseetko perusoikeus?

Perustuslakivaliokunta on linjannut ampuma-aseiden omistuksen olevan sikäli perusoikeus, ettei ampuma-aseluvan haltijoiden pääsääntöisesti tarvitsisi kuulua metsästys- tai reserviläisyhdistyksiin. Tätä on perusteltu yhdistymisvapaudella.

Peruste on mielestäni epätodellinen ja varsin hatara. Esimerkiksi ylioppilaskunnilla on kyseisten yliopistojen opiskelijoiden pakkojäsenyydet, samoin kuin muidenkin oppilaitosten oppilaskunnilla eikä sitä ole tähän päivään mennessä todettu perustuslainvastaiseksi. Todellinen peruste on sellainen, mitä ei voitu sanoa ääneen - ampuma-aseharrastus ja merkittävien ampuma-ase ja ammusmäärien sijainti myös puolustusvoimain varastojen ulkopuolella on Suomen maanpuolustukselle elintärkeä asia. Monissa turvallisemmissa paikoissa sijaitsevissa EU-maissa ei ampuma-aseita liitettäisi ikimaailmassa perusoikeuksiin tällä tavoin. Suomen maanpuolustus nojautuu alueelliseen maanpuolustukseen, joka epätoivoisessa tilanteessa merkitsee täsmälleen samaa kuin sissisota ja partisaanitoiminta omalla alueella.

1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa olivat ns. vaaran vuodet. Porkkala oli pakkovuokrattuna Neuvostoliitolle 1944-1956, lisäksi 1940-luvun lopulla tunnettuja ilmiöitä eri aikoina olivat mm. liittoutuneiden valvontakomissio, sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja punainen Valpo. Asekätkentätoimintaa harjoitettiin yksityisesti ja puolivirallisesti, koska pelko koko Suomen miehityksestä oli suuri. Perustuslakivaliokunta näkee historian valossa, että kaikki kylmän sodan uhkakuvat eivät edelleenkään ole pelkästään historiankirjojen antia.

Euroalueen hajoamisennusteista

Tällä hetkellä tunnetusti Kreikan taloudellinen tilanne on surkea ja se tarvinnee kohta muilta Euroopan Unionin mailta kehitysapua hätäapulainoja. Espanjan ja Portugalin talouspolitiikassa on myös merkittävät riskinsä. Viime päivinä onkin esitetty joitakin euroalueen hajoamisennusteita.

Euroalueen hajoamisspekulaatioissa on huomioitava kaksi tärkeää seikkaa: ensinnäkin osa euroalueen maista on pitänyt taloutensa sen verran järkevässä kunnossa, että haluavat ehdottomasti jatkaa yhteisvaluutan pitämistä. Yhteisvaluutta kuitenkin on vahva ja luo vakautta oikein hoidettuna. Toiseksi, jos euroalueesta eroaa tai euroalueesta erotetaan maita, ne eivät voi suoralta kädeltä siirtyä omaankaan valuuttaan vaan saattavat joutua käyttämään euroa pakon sanelemana ilman keskuspankkipäätösvaltaa, kuten tekevät Kosovo ja Montenegro tällä hetkellä. Tämä johtuu siitä, että talouskriisin myötä luotaviin pikkuvaluuttoihin ei luotettaisi ja liike-elämä kieltäytyisi hyväksymästä niitä tai niissä mitatut hinnat olisivat hyperinflaatiokierteessä.

Valitettavasti näyttää siltä, että etenkin Kreikka täytyy jollakin tavalla saattaa konkreettisesti kohtaamaan aiheuttamansa taloussotkun seuraukset, jotta välttämättömät uudistukset ja säästötoimet saisivat siellä lopulta kansan hyväksynnän.

Vaalirahoitusongelma vaivaa edelleen

Keskustelu vaalirahoituskorruptiosta sen kuin jatkuu ja niin on aiheellistakin. Ratkaisujen löytäminen asiaan vain on kovin vaikeata, koska mikään ei muutu, jos seuraavissakin vaaleissa menee piirtämään vaalilippuun tuttujen isojen puolueiden listalta olevan henkilön numeron, mahdollisesti jopa sen henkilön, jonka vaalimainokset metroasemilla ovat olleet sillä kertaa kookkaimmat. Jotakin tarvitsisi kuitenkin tehdä ja kannattaa keskittyä siihen, mitä voidaan tehdä.

Kaksi asiaa on tässä ylitse muiden:

• Äänestäjien on ymmärrettävä vaalien olevan avoin listavaali puolueiden ja vaaliliittojen kesken, eikä henkilövaali. Vaalitavasta tulisi tiedottaa täsmällisesti esittein vaalipaikalla sekä äänestysilmoitusten ohessa kun niitä postitetaan kansalaisille. On karmeata lukea vaalien jälkeen yleisönosasto- ja nettikirjoituksia, joissa tuskastuneet kirjoittajat osoittavat, etteivät ole ymmärtäneet vaalijärjestelmää. Eräskin harmitteli äänten hajautumista saman puolueen edustajien kesken ja kuvitteli, että se olisi vaikuttanut puolueen saamien paikkojen lukuun siinä vaalipiirissä.


• Vaalirahoitus, sekä ehdokas- että puoluekohtaisesti, on saatava julkiseksi ja näkyväksi jo ennen ennakkoäänestyksen alkamista. Vaalirahan vastaanotto tämän ja varsinaisen vaalipäivän välillä on kyseenalaista.

Roomalaiskatolinen kirkko, homoseksuaalisuus ja pedofilia

Roomalaiskatolista kirkkoa jo pidempään ravistelleiden pedofiiliskandaalien tullessa yhä enemmän julkisuuteen ja länsimaisten yhteiskuntien osoittaessa asiaa kohtaan yhä suurempaa paheksuntaa, paavilta ja kardinaaleilta luonnollisesti vaaditaan erilaisia selityksiä ja kommentteja. Eräs onnettomimmista on viime aikoina Vatikaanin ulkoministerin, Tarcisio Bertonen, lausuma siitä, että pedofiliaongelman alkulähteenä ei olisi katolisen kirkon selibaattioppi vaan homoseksuaalisuus. Vaikka lausuma pitäisi edes osittain paikkansa, eli homoseksuaalisuus korreloisi pedofilian kanssa, selitys on siitä huolimatta kelpaamaton nykyajan haasteisiin.

Todellisuudessa pitäisi ottaa kantaa siihen, millä edellytyksillä ja keitä otetaan roomalaiskatolisiksi papeiksi. Selibaatti on tällaisena edellytyksenä niin poikkeuksellinen, vaikkakin uskonnonvapauden sallima rajoitus, että pitäisi paremmin selvittää se, mitkä ovat pappisseminaareihin hakevien taustat. Osa hakevista voi olla sellaisia, jotka eivät ole onnistuneet solmimaan seurustelusuhdetta vastakkaisen sukupuolen kanssa, toisaalta eivät myöskään haluakaan solmia sellaista saman sukupuolen kanssa. Tällöin pappiskutsumuksesta ja pappisvirasta haetaan vaihtoehtoista hyväksyttävää asemaa yhteiskunnassa, kuin muuten olisi tarjolla perheen aviomiehen ja perheenisän aseman kautta.

Tällainen pappiskutsumus olisi roomalaiskatolisessa kirkossa epäilemättä "ideaalitapaus". Joillakin voi tietysti ironisesti käydä niin, että kun he papiksi päästyään ovat enemmän seurakuntalaisten ja ihmisten kanssa tekemisissä, heille syntyy sitä sosiaalista elämää, joka heillä on aikaisemmin jäänyt vajaaksi ja he myöhemmin eroavat pappisvirasta (korostus minun) ja kuitenkin menevät avioliittoon ja perustavat perheen.

Ongelma keskittyy siihen osaan roomalaiskatolisia pappeja, jotka ovat virassa toisenlaisilla motiiveilla ja jotka eivät eroa pappisvirasta vaikka olisivat siihen rehellisyyden puutteen takia ilmeisen sopimattomia. Tällöin he pappisvirkansa ohessa harjoittavat salaa sellaisia asioita, jotka ovat enemmän tai vähemmän yhteiskunnan marginaalissa ja jotka myös roomalaiskatolisen kirkon virallisen opin kannalta ovat aina olleet ehdottoman tuomittavia ja häpeällisiä tekoja. Näihin liittyvät laajat pappisseminaareissa muotoutuvat homoverkostot ja viimeaikainen kehitys viittaa myös siihen, että myös pedofilia olisi roomalaiskatolisten pappien keskuudessa monesti järjestäytynyttä ja verkostoitunutta.

Roomalaiskatolisen kirkon ongelma nivoutuu siis selibaattivaatimuksen, että tarkemman pappiskurin puuttumisen yhdistelmään. Jos tämä toteutuisi, he eivät enää saisi uusia pappeja jatkamaan työtä. Tästä syystä selibaattivaatimuksen höllentämistä heteroseksuaalisen avioliiton sallimiseksi on perustellusti esitetty, jotta heillä olisi protestanttisten kirkkojen ja ortodoksikirkon tavoin edes mahdollisuus epänormaalien seksuaalisten taipumusten toteuttamisen torppaamiseksi papeilta vaadittavalla kirkkokurilla.

Puolan valtionjohdon suuri tragedia

Puolan kansaa on tänään kohdannut järkyttävä onnettomuus, kun sekä presidentti, että vielä tuntematon määrä muuta ylintä valtiojohtoa sai surmansa heitä kuljettaneen lentokoneen syöksyttyä maahan Venäjällä. Raskaan surun keskellä on tärkeää, että Puolan valtionhallinto toimii kriisistä huolimatta eikä esimerkiksi maan demokratia vaarannu. Tapaus on muistutus myös kaikille muille Euroopan Unionin valtioille siitä, että yhteiskunnan on tarvittaessa sekä ehkäistävä tällaisia tilanteita, että myös omattava hätämenettelytavat silloin jos tällaista sattuu.

Miten tällaisia onnettomuuksia voidaan ehkäistä? Olennaisessa asemassa ovat tietenkin lentokenttien turvatoimet ja lentokoneiden kunnon huolellinen tarkastaminen. Nyt tapahtuneessa onnettomuudessa epäillään sekä lentokoneen huonoa kuntoa, että pahoja navigointivirheitä. Jos ajatellaan valtionjohdon toimintakykyä yleensä, pitäisi välttää "sullomasta kaikkia munia samaan koriin". Suomessa on ohjeistus siitä, että samassa kulkuvälineessä saisi matkustaa korkeintaan 8 ministeriä (mikä on mielestäni liian paljon) ja se, että pääministeri ja presidentti eivät niinikään saisi matkustaa samassa kulkuvälineessä.

Talouden elvytystä vain järjen kanssa

Viime aikoina ovat oppositiopuolueet, mm. sosiaalidemokraatit ja kristillisdemokraatit, vaatineet elvytystoimien jatkamista ja veronkiristyksistä pidättäytymistä. Sosiaalidemokraattien tähtäimessä oli ensi kesäksi suunniteltu ja jo päätetty arvonlisäveron kaikkien kantojen yhden prosentin korotus ja kristillisdemokraatit ovat esittäneet elvytystoimien jatkamista, elinkeinoelämän rahallista tukemista ja myös kehitysapurahojen korottamista.

Tällainen oppositiopolitiikka toimisi monessa muussa maassa, mutta valistuneessa Suomessamme se on lievästi sanottuna hassua. Yleinen kansalaismielipide on kallistunut siihen suuntaan, että hyvinvointiyhteiskunta on säilytettävä. Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä ei edistä se, että sitä pidettäisiin yllä pelkällä lisääntyvällä velkarahalla, joka lankeaa ensi hallituskaudesta alkaen ja myös tulevien sukupolvien maksettavaksi. On osattava tehdä oikea-aikaisia, joskus kipeitäkin päätöksiä ja kaikkein olennaisinta olisi pidättäytyä tällä hetkellä turhista veronkevennyksistä.

Veronkevennysten ja elvytyksen tulee kohdistua vain kohteisiin, joissa siitä on saatavissa merkittävä työllisyyden parantuminen tai muu erittäin tärkeä kansallinen etu, mielellään molemmat yhdessä. Esitän seuraavassa mielipiteen hyvästä ja huonosta elvytyskohteesta:

+ Hyvä elvytyskohde: Länsimetro ja lentokenttärata. Nämä työllistävät rakennusalalla voimakkaasti ja ovat pidemmän päälle välttämättömiä pääkaupunkiseudun liike-elämän ja asumismahdollisuuksien kannalta. Elvytyskohdetta voi tarvittaessa kompensoida ruuhkamaksujen käyttöönotolla.

- Huono elvytyskohde: YLE:n budjetin paisuttaminen. Kansallinen radio- ja televisioyhtiö on ottanut liikaa kaupallisen kilpailun vapauksia ja viihdetoimintaa itselleen ja nauttii siitä huolimatta TV-maksurahoista ja tulevaisuudessa kenties verovaroista. On myös todettu, että YLE:n toiminta on laajempaa kuin suomalaisen kulttuurin ylläpitoon radio- ja TV-alalla välttämättä tarvittaisiin ja henkilöstön määrään nähden tehottomampaa kuin yksityisillä kilpailijoillaan.

EU:n lapsipornoehdotukset vaarantavat sananvapauden

Euroopan Unionin sisäasiainkomissaari Cecilia Malmström on esittänyt lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistusten tiukentamista Euroopan Unionissa. Perusidea on järkevä, olen esimerkiksi itse kannattanut tässä blogissa törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja törkeän raiskauksen rangaistusasteikkojen korottamista. Malmströmin ehdotuksessa kelvottomia ovat kuitenkin Internetin sensuurin laajentaminen ja joidenkin rikosten rangaistusasteikkojen tolkuttoman suuret rangaistusminimit.

Sensuurin osalta hän haluaa Euroopan Unioniin Kiinan tapaan yhtenäistä palomuuria ja vakuuttaa, että "sitä käytettäisiin vain lapsipornon sensurointiin". Käytännössä heti kun tällainen protokolla implementoidaan, kuten Suomessakin jotkut verkkopalvelut ovat poliisin avustuksella tehneet, sitä vaaditaan käytettäväksi ainakin tekijänoikeuksilla suojatun materiaalin verkkojakamisen estämiseen ja uhkapelien pelaamisen Internetin välityksellä estoon. Sitten vuorossa voivat olla maahanmuuttajavastaiset mielipiteet, tietyt uskonnolliset mielipiteet ja hallitusten arvostelu. Kuka tietää?

Liian korkeista rangaistusminimeistä esimerkkeinä on lapsipornon pelkän hallussapidon vähintään 1 vuoden vankeusrangaistuksen uhka ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tavanomaisen tekomuodon vähintään 5 vuoden vankeusrangaistuksen uhka. Tällaiset ovat todella paljon irrallaan esimerkiksi suomalaisesta oikeuskäytännöstä. Lisäksi suurten rangaistusminimien käyttö lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tavanomaisten ja törkeiden tekomuotojen kanssa vaatii ehdottomasti lakiin kirjattavaksi lievän tekomuodon tai edellytykset jättää syyttämättä tai tuomitsematta. Joissakin Yhdysvaltojen osavaltioissa jäykät rangaistusasteikot ja armottomat käytännöt voivat johtaa siihen, että 19-vuotiaan ja 15-vuotiaan seurustelusuhteessa vanhemman osapuolen koko elämä pilataan.

Teekutsut vailla hädässä olevien auttamista

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama on saanut tärkeän hankkeen, eli terveydenhuoltouudistuksen, läpi kotimaassaan. Prosessi ei kuitenkaan ole ollut riitoja vailla, sillä sitä on vastustanut koko republikaaninen puolue ja erityisesti jälkimmäistä lähellä oleva ns. "teekutsuliike", mukaanlukien monia mielenosoituksiin rynnänneitä etelävaltioiden maaseutujen rahvaan edustajia.

Esittäisin kysymyksen terveydenhuoltouudistusta vastustaneille: "Mitä mieltä olette uudistuksesta siinä vaiheessa, jos te itse tai joku läheisenne sairastuu tai vammautuu vakavasti ja tarvitsee hoitoa?"

I would like to pose the following question to all middle-class U.S. citizens opposing the health reform: "How would you consider the health care reform in case that you or someone close to you would fall dangerously ill or get dangerously injured and be in urgent need of emergency care?"

Hallitus ei saa aikaan kipeitä, mutta tärkeitä säästöpäätöksiä

Verkkouutisten mukaan SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen olisi alkanut valmistella puoluettaan ennenaikaisiin vaaleihin:

http://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=27413:sdp-valmistautuu-ennenaikaisiin-vaaleihin&catid=27:politiikka-paeaeuutinen-&Itemid=3

Vaikka ennenaikaiset vaalit olisivat nykyisessä Suomessa hyvin radikaali vaihtoehto, ei minkään puolueen kannattaisi sitä vaihtoehtoa myöskään sulkea täysin pois. Toisin kuin Jutta Urpilainen katsoo, en näe pääfokuksen olevan Matti Vanhasen (kesk) päätöksessä erota puolueensa puheenjohtajuudesta, vaan muissa seikoissa. Vaalirahoitusskandaalien varjo on edelleen eduskunnan ja hallituksen yllä ja Suomen taloustilanne on salakavalasti ja uhkaavasti kiristymässä. Merkkinä tästä oli Euroopan keskuspankin huomautus budjettivajeen kohoamisesta ensi kertaa Suomen rahaliiton aikaisessa historiassa sääntöjenvastaisen korkealle tasolle.

Vuoden päässä lähestyvät vaalit halvaannuttavat hallituksen päätöksentekoa tärkeissä talouskysymyksissä, etenkin sellaisissa joiden pitäisi sisältää menoleikkauksia ja veronkiristyksiä. Yliopistouudistus ja YLE-uudistus ovat kalliissa pattitilanteessa, kun kansalaismielipide on (aiheellisesti) pudottanut pohjan lukukausimaksuilta ja mediamaksulta, mutta toisaalta ei kyetä välittömästi vero- ja muilla ratkaisuilla pontevasti kertomaan, missä kohden toimintaa tehostetaan, mistä supistetaan ja kuinka paljon palkka- ja pääomatulojen verotuksen pitäisi kiristyä. Eri taloustilanteessa tapahtuneissa hallitusneuvotteluissa tehty sopimus elintarvikkeiden ALV:n alentamisesta oli taloudellinen fiasko sillä hetkellä kun se poliittisella junttauksella oikeasti runnottiin läpi eikä siitä uskallettu perääntyä.

Edellisessä kirjoituksessani hahmottelema ongelma korkeiden asumiskulujen vaikutuksista ihmisten toimeentuloon on myös todella polttava. Jos ihmiset, joilla täyspäiväinen työ on, eivät pysty elättämään itseään sillä, vaan tarvitsisivat siinäkin tapauksessa mitä tahansa sosiaaliturvan muotoa arkielämänsä rahoittamiseen, silloin jossakin on paha rakenteellinen vika. Valtion varoja haaskaantuu piilotettuihin yritystukiin kun yhteiskunta ottaa tosiasiallisesti kontolleen osan "oikeaoppisemmassa kapitalismissa" työnantajan velvollisuuksiin kuuluvasta palkanmaksusta. Lisäksi tällaisella tavalla vääristyneet alat ovat myös ajan kuluessa hyvin työtaisteluherkkiä.

Liian korkeat asumiskustannukset

Viime aikoina työtaistelut ja niiden tarkoitukset ovat puhuttaneet paljon. On kysytty, onko kansakunnalle ja talouskasvulle suurta vahinkoa aiheuttavilla työtaisteluilla oikeutusta. Tämän rinnalle on nostettava kysymys palkan riittävyydestä nimenomaan asumiskustannuksiin.

Pääkaupunkiseudulla asumiskustannukset ovat nousseet huomattavan korkeiksi, etenkin pienituloisille lapsiperheille, jotka saattaisivat tarvita asumisviihtyvyyden takaamiseksi kolmiota tai neliötä. Tämäntyyppisiä asuntoja on huonommin vuokramarkkinoilla ja pitkä omistusasumista ihannoiva politiikka on johtanut siihen, että sellaiset on poikkeuksetta hankittava pankkilaina nostamalla hitaasti lainaa lyhentämällä omaksi, jos mitään ei mene pahemman kerran pieleen. Jos kuitenkin tilanne on se, että pariskunnan nainen on useamman lapsen äitiyden myötä joutunut työmarkkinoilta tosiasiallisesti syrjään tai silpputöihin, ja miehen bruttotulot jäisivät 2500 euron tienoille, niin sillä ei omistusasuntomarkkinoilla maksettaisi helposti kaksiotakaan. Helsingin keskusta-alueella tai suurella osalla muutakaan pääkaupunkiseutua ei minkääntyyppistä asuntoa. On siis ymmärrettävä, että monet työtaistelut ja niiden kiivaus saavat alkunsa raskaan työn huonosta arvostuksesta ja toimeentulo-ongelmista, jotka näkyvät konkreettisimmin juuri asumiskustannuskysymyksessä.

Tähän tarjoan lääkkeeksi omistusasumisen yliarvostuksen purkamista poistamalla korkovähennystuet. Tämäntyyppisillä toimenpiteillä saadaan ensinnäkin arvokasta veropohjaa laajennettua valtion velkaantumisen hillitsemiseksi ja huomioidaan toiseksi se, että nykyisellään miltei kaikki omistusasumisen tuet valuvat hintoihin. Asumisen tuen tulee kohdistua vuokra-asumiseen ja olla tarveperusteista. Voisi olla esimerkiksi entistä enemmän sellaisia edullisella vuokralla olevia kaupunkien ja kuntien vuokrakolmioita ja -neliöitä, joihin olisivat hakijat oikeutettuja vain riittävän perhekoon mukaan, esimerkiksi kolmioon vähintään pariskunta ja 1 lapsi, neliöön vähintään pariskunta ja 2 lasta. Sinkkuasumisen tuet tulee rajoittaa tapahtuvaksi pienituloisuuden tai vähävaraisuuden perusteella.

Sodan uhrausten ansiosta Suomi pelastui

70 vuotta sitten talvisota oli juuri päättynyt ja luovutettua Karjalaa ja vuokrattua Hankoniemeä evakuoitiin kuumeisella kiireellä. Rauhanehdot olivat tulleet suomalaisille shokkina, edellisvuoden kesään asti oli eletty suhteellisen normaalisti, sitten yhtäkkiä oli tullut sota tuhoineen ja maan pinta-alasta kymmenesosa, mukaanlukien toiseksi suurin kaupunki, Viipuri, oli menetetty. Jatkosodan lopulla 1944 tragedia toistui.

Nykyaikaan suhteutettuna ihmiset voisivat kuvitella, miltä tuntuisi, jos tämä vuosi päättyisi niin, että Kymijoen sillat olisi suljettu itäänpäin kieltomerkein ja puomein, Kotka, Kouvola, Lappeenranta, Imatra ja Joensuu eivät enää olisi osa Suomea, teiden varsilta irrotettaisiin niihin suunnatut opasteet eikä niihin enää vuosikymmeniin tai koskaan monien ihmisten elinaikana pääsisi edes käymään.

Talvi- ja jatkosotien lisäksi Suomi kävi myös raskaan sisäpoliittisen ja diplomaattisen sodan, joka vaati paljon uhrautumisia ja nöyryytyksiä. Näitä olivat evakkojen asuttaminen, tätä varten tehdyt maiden pakkolunastukset, myöntyminen moniin valvontakomission vaatimuksiin, kuten sotasyyllisten tuomitsemiseen vastoin omia laillisuusperiaatteitamme ja monien järjestöjen lakkauttaminen. Monet näistä asioita toisin tehtyinä olisivat voineet niinikään johtaa itsenäisyytemme luhistumiseen.

Kiitos talvi- ja jatkosodan veteraaneille suurtyöstä, jonka ansiosta saamme elää vapaassa jäljellä olevassa osassa Suomea.

Alaikäisten syyllisyys ja syyttömyys vakavissa rikosepäilyissä

Viime päivien poliisitutkimusten perusteella näyttää siltä, että 12-vuotias varkautelainen tyttö olisi syypää kohuttuun vauvan ryöstämiseen vaunustaan ja hautaamiseen lumeen usean kymmenen senttimetrin syvyydelle. Teko oli mielipuolinen ja vauvan kannalta hengenvaarallinen. Luojan kiitos, että vauva selvisi hengissä ja ilmeisesti vahingoittumattomana.

Kuten huonommin päättyneessä brittiläisessä James Bulgerin tapauksessa, tulisi tässäkin kohtaa keskusteluun nostaa alaikäisten vastuu teoistaan yhteiskunnassa. Englannissa ja Walesissa jo kymmenvuotiaat voivat saada elinkautisen vankeusrangaistuksen murhasta. Suomessa sen sijaan 15 vuotta on ehdoton alaikäraja sille, keitä saa ja pitää viedä tuomioistuimiin, jos ovat rikoksista epäiltyjä. Näiden välissä on tietty liikkumavara, josta toivon Suomessa käytävän keskustelua.

Teen radikaalin ehdotuksen, jonka mukaan tuomioistuimet voisivat Suomessa käsitellä rikosten syyttömyys- ja syyllisyyskysymyksen myös esimurrosikäisten nuorten (esim. 10 vuotta täyttäneiden kohdalla), mutta alle 15-vuotiaita ei missään olosuhteissa saisi tuomita rikosoikeudellisiin rangaistuksiin, kuten sakkoon tai vankeuteen.

Perustelut tälle ovat mielestäni selvät. Nykyisellään voidaan alaikäisiä velvoittaa korvauksiin tai heidät voidaan rikosten vuoksi saattaa lastensuojeluviranomaisten toimenpiteiden kohteeksi ja esimerkiksi sen perusteella ottaa huostaan. Joskus tämä tapa saattaa loukata epäillyn oikeusturvaakin, koska jos poliisi siirtää epäilynsä suoraan lastensuojeluviranomaisille ilman tuomioistuimen toteamaa syyllisyyttä, on mahdollista tehdä erittäin veristä vääryyttä syyttömien kohdalla. Joku alle 15-vuotias, joka ei ole tehnyt mitään lainvastaista, mutta joutunut aiheettomasti epäillyksi, saattaa joutua "etukäteen rikolliseksi tuomittuna" koulukotiin ja velvoitetuksi korvauksiin, kun oikeusprosessi ja todisteiden tarkastelu on ohitettu! Tällaista ei voisi hyväksyä.

Käytännön menettelytapa voisi olla seuraava: jos alle 15-vuotiasta epäillään vakavasta rikoksesta todennäköisin syin, voitaisiin hänet ottaa kiireellisesti huostaan tuomioistuimen päätöksellä. Näyttökynnys olisi sama kuin 15 vuotta täyttäneiden vangitsemisoikeudenkäynneissä. Itse oikeudenkäynnissä todettaisiin syyllisyyskysymys. Jos syytetty todettaisiin syyttömäksi, huosta purettaisiin välittömästi ja korvaukset huostaanottoajasta myönnettäisiin, kuten aiheettomasta vangitsemista, mahdollisesti jopa korotettuna. Jos todettaisiin syylliseksi, tuomioistuin toteaisi, mikä olisi todennäköinen tuomio, jonka he langettaisivat 15, mutta ei 18-vuotta täyttäneelle rikoksentekijälle kyseisestä rikoksesta ja säätäisivät tämän maksimihuostaanottoajaksi. Sosiaaliviranomaiset saisivat huoltajien ja tuomitun kanssa neuvoteltuaan päättää, tehdäänkö mitään huostaanottoa ja ilman muita perusteita koulukoti- tai muu sijoitus ei saisi kestää kauempaa kuin maksimihuostaanottoajan. Alaikäiset eivät missään olosuhteissa saa saada korkeampia vapaudenmenetystuomioita kuin täysi-ikäiset! Mielentilatutkimuksen tulisi näissä prosesseissa olla aina pakollinen.

Mediamaksu näyttää menevän jäihin

Nyt näyttää siltä, että kaikesta huolimatta, hallitus tai etenkin viestintäministeri Linden, on tajunnut mediamaksun olevan perusoikeudellinen umpikuja ja myöntänyt, "ettei työryhmissä keksitty järkevää tapaa korvata sitä vähävaraisille". Jotakin kärhämää hänellä on vielä asiasta sosiaali- ja terveysministeri Hyssälän kanssa, mutta joka tapauksessa tällä hetkellä näyttää siltä, että niin mediamaksuasia kuin YLE:n hallinnonuudistuskaan eivät etenisi tällä vaalikaudella.

Aihe on herättänyt reaktioita ja jotenkin näyttää siltä, että ainoastaan YLE:n sisällä ollaan kauhistuneita, kansalaisten keskuudessa taas varovaisen helpottuneita. Tämä kielii siitä, että YLE:ssä pelätään tosissaan, että "hallinnonuudistus" ennenpitkää tarkoittaa myös leikkauksia ja liian väen vähentämistä Isosta Pajasta.

Hallitus ei piittaa perusoikeuksista mediamaksuasiassa

Kaleva-lehti on otsikoinut YLE:n mediamaksusta:

http://www.kaleva.fi/uutiset/linden-esittaa-yle-maksuksi-euroa/843671

Siltä varalta, että linkki myöhemmin häviäisi, lainaan tähän muutaman peruskohdan:

Viestintäministeri Suvi Lindén (kok.) esittää uudeksi asuntokohtaiseksi Yleisradiomaksuksi vuonna 2012 190--195 euroa. "Tämä on kohtuullinen maksutaso ja turvaa Yleisradion nykyiset toiminnot", Lindén kertoo Kalevalle.
...
Asiat ovat nytkähtämässä eteenpäin, sillä sosiaali- ja terveysministeriön kompensaatiotyöryhmän on määrä esittää kehysriiheen 23. maaliskuuta ehdotuksensa siitä, voidaanko Yleisradiomaksu ottaa huomioon vähävaraisten ja pienituloisten tukemisessa.

Olen aikaisemminkin kritisoinut mediamaksua ja tässä kohden minua hämmästyttää lakien huono valmistelu ja ylimielisyys hyvin tärkeiden kysymysten edessä. Kun pohditaan "... voidaanko Yleisradiomaksu ottaa huomioon vähävaraisten ja pienituloisten tukemisessa.", pohditaan samalla sitä, halutaanko mahdollisen lakiesityksen karahtavan perustuslakivaliokuntaan, jolta ilman muuta pyydetään lausunto. Jos perustuslakivaliokunta ei reagoisi, tulisi yhdestäkin mediamaksun vuoksi luottokelpoisuutensa menettäneestä vähävaraisesta hirvittävän kallis lasku Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa tai EY-tuomioistuimessa myöhemmin.

Budjettirahoitus olisi ratkaisuna todella elegantti ja ongelmaton. Ikään kuin nykyinen hallitus olisi jotenkin pyhästi sitoutunut varjelemaan tuloveron ja pääomaveron veroasteikkoja yli muiden seikkojen.

Vaalilain muuttaminen on perustuslakikysymys

Viime aikoina on hehkutettu paljon aiottua vaalijärjestelmän muutosta. Uudessa järjestelmässä olisi etukäteistietojen mukaan tarkoitus käyttää koko maata yhtenä vaalialueena, joten vaalipiirien välillä olisi siirtopaikkoja, lisäksi olisi käytössä 3% valtakunnallinen äänikynnys ja vaaliliitot olisivat kielletty. On arvioitu, että muutos hyödyttäisi keskisuuria puolueita kolmen suuren kustannuksella. Uudistusta on monissa keskusteluissa ylistetty lähes varauksetta, mutta SDP on ottanut siihen varautuneemman kannan. Tällä asialla on sikäli merkitystä, että voimaantullakseen uudistus vaatii perustuslain säätämisjärjestyksen.

SDP:n kritiikkiä ei tule tässä asiassa nähdä perusteettomana jarrutteluna, vaan jotta esimerkiksi itse voisin kannattaa uutta vaalijärjestelmää, minun pitäisi tietää, mitä se tarkalleen pitää sisällään. Kenen tahansa pitäisi senkin voimassaollessa pystyä äänimäärien, vaalipiirien ja vaalilistojen tiedon perusteella laskemaan ja ymmärtämään vaalien tulos. Jään odottelemaan, kunnes uusi ehdotus julkaistaan täsmällisenä.

"Toisen tutkinnon" maksullisuus

Jatketaan edelleen koulutuspolitiikalla. Yksi lukukausimaksukeskustelujen aiheista on ollut "toisen tutkinnon" maksullisuus. Jotta tämän vaihtoehdon todellista merkitystä voisi pohtia, vaatii se suomalaisen koulutusjärjestelmän rakenteen ymmärtämistä ja sen perusteella tehtäviä tarkentavia kysymyksiä. Koulutusjärjestelmämme vuonna 2010 on likimäärin alla olevan kaavion näköinen.

Poikittaiset katkoviivat kuvaavat eri koulutustasojen yhteiskunnallista merkitystä työelämän kannalta, sekä tutkintojen vaativuutta ja arvostusta. Yhtenäiset nuolet kuvaavat tavanomaisia siirtymiä eri tutkinnoista seuraaviin, katkoiset nuolet sellaisia siirtymiä, jotka eivät kaikissa tapauksissa ole mahdollisia. Historiallisista syistä kaaviossa on nähtävissä vasemmalla puolella ja ylhäällä ns. "akateeminen putki" ja oikealla ns. "ammatillinen putki".

Toisen tutkinnon maksullisuus ymmärretään perinteisesti niin, että jos jollakin henkilöllä jo on maisterintutkinto ja hän suorittaisi eri alalta toisen maisterintutkinnon, niin hän joutuisi siitä tutkinnosta maksamaan erikseen lukukausimaksut. Toisaalta jo nykyisessäkin järjestelmässä on tällainen piirre, joskin lievempänä, koska toista maisterintutkintoa varten ei enää saa opintotukea lainkaan tai vain osittain. Lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja varten opintotukea ei saa lainkaan. Ylimääräiset maksurasitteet toista maisterintutkintoa tai jatkotutkintoja varten eivät yleensäottaen ole mielekkäitä, etenkään henkilöiltä, jotka suoriutuvat opinnoista hyvin ja tavoiteajoissa.

Toisen tutkinnon maksullisuudesta tulee sosiaalipoliittinen ongelma, jos se laajennetaan kaaviossa niihin nuoliin, jotka vievät oikeanpuolisesta "ammattiputkesta" vasemmanpuoliseen "akateemiseen putkeen". Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta olisi toisen tutkinnon maksun vaatiminen henkilöltä, joka ammattikorkeakoulututkinnon suoritettuaan hakeutuu opiskelemaan kandidaatiksi ja maisteriksi. Jotkut ylioppilaaksi kirjoittautuneet, jotka eivät ole päässeet yliopistoon, hakeutuvat toisena vaihtoehtonaan ammattikorkeakouluun ennemmin kuin pitävät välivuosia. Tällaisen valinnan tekemisestä ei saisi pelotella pois sillä pakotteella, että ammattikorkeakoulun valitessaan polttaa siltoja takanaan päästä suorittamaan yliopistotutkinto myöhemmin verorahoitteisesti.

Teoriassa ja pitkälti käytännössäkin ammattikorkeakoulu toki tarjoaa hyvät työllistymismahdollisuudet, etenkin yksityisellä sektorilla, mutta joillakin on hyvä syy ja tarve täydentää koulutustaan myöhemmin yliopistotasoiseksi. Yliopistotutkintoja vaaditaan erityisesti valtiollisten ja kunnallisten virkojen täytössä ja joskus suuryrityksissä ylemmän johdon paikkoja täytettäessä.

"Ylempi ammattikorkeakoulututkinto" on jäänyt sisältönsä puolesta minulle hieman epäselväksi ja se on yleensäottaen suomalaisessa koulutusjärjestelmässä varsin uusi ja kokeiluluontoinen tulokas. Jatkossa tulisi koulutusjärjestelmää yleisesti kehitettäessä miettiä sen eri osien tarkoituksenmukaisuutta, koska monimutkaisuus on usein myös kallista.

Ison Britannian salamyhkäinen oikeuskäytäntö

Iso-Britannia on Euroopan Unionissa sikäli epäilyttävä jäsen, että se ei noudata normaaleja oikeusjärjestelmän standardeja aikuisten ihmisten tekemien rikosten julkisuudessa. Tunnetusti 1990-luvun alkupuolella tuolloin 10-vuotiaat Robert Thompson ja Jon Venables murhasivat raa'asti 2-vuotiaan James Bulgerin, mistä heidät tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen. On yleensäottaen tyrmistyttävää, miten alaikäiset, saati 10-vuotiaat voidaan tuomita elinkautiseen, mutta Euroopan Unionin ihmisoikeustuomioistuimen päätöksen vaikutusten nojalla molemmat päästettiin 18-vuotiaina ehdonalaiseen vapauteen. Molemmille annettiin uudet nimet ja henkilötunnukset.

Nyt ongelmaksi on muodostunut se, että Jon Venables on huhujen mukaan jatkanut rikollista uraansa ja joutunut palautetuksi vankilaan epämääräiseksi ajaksi. Ensimmäisenä ongelmana tässä on se, että alaikäisenä saatu elinkautinen vankeustuomio on missään määrin tunnustettu, eli jos uudet rikokset eivät ole itsessään niin vakavia, että niiden rangaistusasteikko olisi ulottunut elinkautiseen, ei vankilaan pitäisi ketään palauttaa epämääräiseksi ajaksi. Toisena ja kenties vakavampana ongelmana on se, että Ison-Britannian oikeusjärjestelmä on tässäkin tapauksessa salannut Venablesin uuden henkilöllisyyden ja perusteet siihen, miksi hänet palautettiin vankilaan.

Jos sekä vankien että yleensä ihmisten oikeusturvasta halutaan pitää kiinni, täytyy lähtökohtaisesti kaikkien vangittujen ja tuomittujen tietojen olla julkisia. Tuomiolauselman on aina poikkeuksetta oltava julkinen ja perusteiden niin pitkälle, milloin ne eivät aiheuta ongelmia alaikäiselle tuomitulle (Venables ei enää ole alaikäinen eikä ole ollut uusien väitettyjen tekojen tapahtumahetkellä!), uhrille tai sivullisille. Salaiset tuomiot tarkoittavat monesti, paitsi epätietoisia uhreja ja heidän omaisiaan, vieläkin vakavammassa määrin unohdettuja vankeja ja satunnaisia vangitsemisia ja pidätyksiä.

Taas pääkaupunkiseutua aiotaan piinata lakolla

AKT ja EK eivät sitten ole päässeet sopuun palkkaehdoista ja taas on odotettavissa kuljetusalan lakko, joka koskee myös pääkaupunkiseudun joukkoliikennettä. Koska en omista autoa, joudun siis kärsimään konkreettisesti lakon aiheuttamasta ongelmasta kun töihinmeno Etelä-Espoosta Itä-Helsinkiin hankaloituu. Lakon seurauksena pelätään myös roskakuljetusten pysähtyvän ja joidenkin elintarvikkeiden loppuvan kaupoista. Jos asiaa ei äkkiä saada soviteltua, lakon taloudellinen ja inhimillinen jälkipyykki tulee olemaan huomattava. Se ei voi myöskään olla eduksi nykyisen hallituksen suosiolle.

Tavallaan lakot kuitenkin kuuluvat markkinatalouteen, koska ne ovat äärimmäinen keino työntekijäpuolen määritellä järjestäytyneesti työnsä hinta. Jos tietyt työt ovat olosuhteiltaan huonoja ja alihinnoiteltuja tärkeyteensä nähden, niin mitään muuta kuin lakkoilua tuskin voi odottaakaan. Olen aikaisemmin kirjoittanut tässä blogissa strategisesti ja turvallisuuspoliittisesti tärkeistä aloista, kuten lentokenttien pitämisestä auki ja lakon murtamisesta niissä tapauksissa. Tämä nyt uhattu lakko kuitenkin on puhtaasti sen tyyppinen, että mitään muuta kuin normaalia sovitteluratkaisua ei pidemmän päälle voi odottaa. Pääkaupunkiseudun joukkoliikenne on sen verran tärkeä, että sen sujuvuuteen on tarvittaessa panostettava verorahaa ja korotettava kunnallisveroäyriä. Tietysti eduskunta voisi vaikuttaa myös valtionosuuspolitiikkaan.

Karjanpidosta täytyy voida käydä keskustelua

Viime aikoina on noussut keskustelu turkistarhauksesta elinkeinona. Minun näkemykseni turkistarhauksesta on se, että se on osa normaalia karjaeläinten pitoa, jolla kotieläimiä jalostetaan elintarvikkeiksi tai tekstiiliteollisuuden tuotteiksi. Turkistarhauksen voi tarkoitusperältään rinnastaa sikaloiden, kanaloiden tai navetoiden pitoon. Tähän kuuluu väistämättä se, että jossakin vaiheessa kohteena olevat eläimet tapetaan (teurastetaan), jotta niiden erilaiset syötävät ja ei-syötävät osat voidaan edelleen prosessoida, eikä ihmisten sinänsä tule kokea tästä huonoa omaatuntoa. Ihmisarvo ei sinällään kuulu karjaeläimille.

Edellisestä huolimatta ihminen voi vaikuttaa siihen, kuinka karjan pitoa voitaisiin kehittää niin, että tarpeettomia kärsimyksiä karjaeläimille vältettäisiin. Nykyisellään on kritisoitu esimerkiksi tilojen ahtautta ja eläimille niiden lyhyen eliniän aikana koituvia ruhjevammoja ja sairauksia. Julkisuudessa on esitetty kuvia, joissa esimerkiksi sikoja on makuutettu omissa ulosteissaan tai ahtaassa häkissä pidetyt turkiseläimet ovat käyneet toistensa kimppuun ja repineet toisiltaan irti nahkaa, raajoja, silmiä tai korvia. Häkkikanaloidenkin menetelmät tiedetään niin hyvin, ettei asiaa kehtaa tässä erikseen sanoiksi pukea.

Viime aikoina käydyssä keskustelussa häiritsevänä piirteenä on se, että etenkin eräät keskustapuolueen ministerit kiistävät ongelmat ja karjanhoidon tosiasiat ja haluavat tukahduttaa keskustelun. Turkistarhoja kuvanneita henkilöitä syytetään valehtelusta ja käydään metakeskustelua siitä rikkomuksesta, minkä ovat tehneet tunkeutumalla toisten tiloihin. Paljon järkevämpää olisi käydä eläinsuojelullisista näkökulmista keskustelua pidemmälle, vaikkakin se tarkoittaisi eläinperäisten tuotteiden hintoihin meneviä lisäinvestointeja. Jos hyväksyy eläintuotteiden käytön, on kyettävä aina tiedostamaan se, mistä kyseiset tuotteet ovat peräisin ja miten niitä tuotetaan. Nykyään saatetaan ostaa hunajamarinoitu broilerikiusaus pakastetiskistä, vanhaan aikaan lapsetkin tiesivät, mitä tarkoittaa kun isä menee kirves toisessa kädessä ja kukko toisessa kädessä vajan taakse.