Opintojen talousongelmia selvitettävä

Jatkan tällä kirjoituksellani edellisen teeman aihetta, yliopistojen rahoitusta. Edellisessä kirjoituksessani ja sen kommenteissa, totesin lukukausimaksut huonoksi ratkaisuksi yliopistojen rahoitusvajeisiin ja yhdyn siihen lukuisien suomalaisten näkemykseen, jonka mukaan yliopistojen lukukausimaksut vaarantavat tasa-arvon ja "kehittävät" yhteiskuntaa luokkayhteiskunnan suuntaan.

Tämän ongelman duaaliongelma on se, että nykyisessä järjestelmässä on tiettyjä rakenteellisia vikoja, joista ylioppilaskuntaosapuoli ei ole ollut valmis rehellisesti keskustelemaan. Olennaisin ongelma, josta eroon pääseminen vapauttaisi ratkaisevasti rahaa jaettavaksi yliopistoissa hyödyllisemmin, olisi lukukausien aikaisen tutkintoon kuulumattoman työnteon vähentäminen.

Tiedän tapauksia, joissa 1-3. vuosikurssin yliopisto-opiskelijat käyvät töissä kaupan kassalla ja joutuvat siksi olemaan pois luennoilta ja laskuharjoituksista ja reputtavat kursseja solkenaan. Nämä alkuvuodet olisivat kaikkein kriittisimpiä opiskelijalle saada perusopintonsa valmiiksi mahdollisimman nopeasti ja luoda tutkinnolla tavoiteltava oman alan ammattitaidon välttämätön pohja. Tämän jälkeen työt olisi jo helpompi sommitella opintoja tukevaksi, esimerkiksi niin, että saisi kandidaatintyötä varten olevan harjoittelupaikan palkallisena ja varmistaisi, ettei työnteko kohtuullisessa määrin tehtynä ainakaan veisi opintoja täysin sivuraiteelle ja väärään suuntaan.

Ylioppilaskuntajärjestöt ovat joskus ihannoineet lukukausi-aikaista työntekoa vastuun ottamisella itsestään ja rahan ansaitsemisesta omalla työllään lainanoton sijasta. Ongelmana on kuitenkin se, että opintojen viivästymisestä seuraavat menetykset valtiolle ovat paljon suurempia kuin mitä joillakin lukukausiaikaisilla tutkintoon kuulumattomilla töillä läheskään ansaitsee. Ei ole ihme, että taloustilanteen ollessa kireä, näitä työryhmälausuntoja, jotka sisältävät maksullisuuden ja opintolainapainotteisuuden keppiä, tulee tiheään, koska ne koetaan tietynlaisiksi ratkaisuiksi.

Ehdotan ylioppilaskuntajärjestöille myös neuvotteluosapuolena realismia ja sitä, että he tarjoaisivat mallin, jossa opintotuen tehokas alku- ja suoritepainotteisuus varmistaisivat sen, että opintojen alkuedellytykset eivät heti olisi joidenkin kohdalla kuralla. Myös kysymykseen pääkaupunkiseutua riivaavasta opiskelijoiden alkuvaiheen asunnottomuudesta tulisi saada mahdollisimman pian kestävä ratkaisu. Siinä menee äkkiä lukukausi tai lukuvuosi harakoille, kun joutuu järjestelemään asuinpaikkaa monimutkaisen kaavan mukaan tai joidenkin tapauksissa, jos joutuu pakosta muuttamaan pois maakuntiin odottamaan asian järjestymistä.

Espoon varainkäyttö ja sosiaalipolitiikka

Tänään on useisiin medioihin levinnyt tieto, että kotikaupunkini Espoo kuuluu niihin "sankarillisiin" kuntiin, joiden sosiaalivirastot patistavat asunnottomia siirtymään Helsinkiin. Asiaan oli herätty jo aiemmin, kun Helsingissä ihmeteltiin asunnottomuusongelman paisumista asukaslukuunkin suhteutettuna muita kuntia huomattavasti suuremmaksi.

Asunnottomuus on Suomessa suuri ongelma ja ilmiön olemassaolo antaa tahran hyvinvointivaltion ulkoiselle kuvalle. Ongelmaa ei kuitenkaan voida siirtää mielivaltaisesti kunnasta toiseen, vaan asiaan on reagoitava koordinoidusti. Esimerkiksi tässä tapauksessa tulisi katsoa, että tukiasuntojen hankkiminen ja rakennuttaminen kohdistuisi eri alueille tasapuolisemmin. Asuinpaikan priorisoinnin tulisi tapahtua niin, että jos on hyvää syytä olettaa, että työllistämismahdollisuudet ovat kunnossa, niin tällöin voidaan suosia sijoituskuntana suuria kaupunkeja, ei tietenkään silloinkaan yksinomaan Helsinkiä! Työllistämismahdollisuuksien ollessa pysyvästi huonontuneet, voitaisiin pyrkiä järjestämään asuinpaikka maaseudulta, mikäli tästä ei aiheudu henkilölle kohtuutonta haittaa, esimerkiksi siksi, että hänen lähisukulaisensa asuisivat kaukana.

Nykyinen menettelytapa pääkaupunkiseudulla, yhdistettynä siihen tosiasiaan, että Espoo on kunnallisveroäyrin korottamisesta huolimatta jäänyt sosiaalitoimen hoitamisellaan Helsingistä jälkeen, ei anna kovin ruusuista kuvaa Espoolle välttää mahdollista pakkoliitosta ensi hallituskaudella. Asunnottomuusongelman huonon hoitamisen lisäksi Espoolla on poikkeuksellisen huono maine myös lastensuojelun alalla.