Roomalaiskatolinen kirkko, homoseksuaalisuus ja pedofilia

Roomalaiskatolista kirkkoa jo pidempään ravistelleiden pedofiiliskandaalien tullessa yhä enemmän julkisuuteen ja länsimaisten yhteiskuntien osoittaessa asiaa kohtaan yhä suurempaa paheksuntaa, paavilta ja kardinaaleilta luonnollisesti vaaditaan erilaisia selityksiä ja kommentteja. Eräs onnettomimmista on viime aikoina Vatikaanin ulkoministerin, Tarcisio Bertonen, lausuma siitä, että pedofiliaongelman alkulähteenä ei olisi katolisen kirkon selibaattioppi vaan homoseksuaalisuus. Vaikka lausuma pitäisi edes osittain paikkansa, eli homoseksuaalisuus korreloisi pedofilian kanssa, selitys on siitä huolimatta kelpaamaton nykyajan haasteisiin.

Todellisuudessa pitäisi ottaa kantaa siihen, millä edellytyksillä ja keitä otetaan roomalaiskatolisiksi papeiksi. Selibaatti on tällaisena edellytyksenä niin poikkeuksellinen, vaikkakin uskonnonvapauden sallima rajoitus, että pitäisi paremmin selvittää se, mitkä ovat pappisseminaareihin hakevien taustat. Osa hakevista voi olla sellaisia, jotka eivät ole onnistuneet solmimaan seurustelusuhdetta vastakkaisen sukupuolen kanssa, toisaalta eivät myöskään haluakaan solmia sellaista saman sukupuolen kanssa. Tällöin pappiskutsumuksesta ja pappisvirasta haetaan vaihtoehtoista hyväksyttävää asemaa yhteiskunnassa, kuin muuten olisi tarjolla perheen aviomiehen ja perheenisän aseman kautta.

Tällainen pappiskutsumus olisi roomalaiskatolisessa kirkossa epäilemättä "ideaalitapaus". Joillakin voi tietysti ironisesti käydä niin, että kun he papiksi päästyään ovat enemmän seurakuntalaisten ja ihmisten kanssa tekemisissä, heille syntyy sitä sosiaalista elämää, joka heillä on aikaisemmin jäänyt vajaaksi ja he myöhemmin eroavat pappisvirasta (korostus minun) ja kuitenkin menevät avioliittoon ja perustavat perheen.

Ongelma keskittyy siihen osaan roomalaiskatolisia pappeja, jotka ovat virassa toisenlaisilla motiiveilla ja jotka eivät eroa pappisvirasta vaikka olisivat siihen rehellisyyden puutteen takia ilmeisen sopimattomia. Tällöin he pappisvirkansa ohessa harjoittavat salaa sellaisia asioita, jotka ovat enemmän tai vähemmän yhteiskunnan marginaalissa ja jotka myös roomalaiskatolisen kirkon virallisen opin kannalta ovat aina olleet ehdottoman tuomittavia ja häpeällisiä tekoja. Näihin liittyvät laajat pappisseminaareissa muotoutuvat homoverkostot ja viimeaikainen kehitys viittaa myös siihen, että myös pedofilia olisi roomalaiskatolisten pappien keskuudessa monesti järjestäytynyttä ja verkostoitunutta.

Roomalaiskatolisen kirkon ongelma nivoutuu siis selibaattivaatimuksen, että tarkemman pappiskurin puuttumisen yhdistelmään. Jos tämä toteutuisi, he eivät enää saisi uusia pappeja jatkamaan työtä. Tästä syystä selibaattivaatimuksen höllentämistä heteroseksuaalisen avioliiton sallimiseksi on perustellusti esitetty, jotta heillä olisi protestanttisten kirkkojen ja ortodoksikirkon tavoin edes mahdollisuus epänormaalien seksuaalisten taipumusten toteuttamisen torppaamiseksi papeilta vaadittavalla kirkkokurilla.