lauantai 4. huhtikuuta 2009

90-luvun laman pitkä varjo

Olen viime aikoina lukenut jonkin verran verkkokeskusteluja ja -sivuja koskien 90-luvun alun lamaa ja pankkikriisiä. Tuolloin tehtyjä poliittisia päätöksiä on nyttemmin uuden laman kynnyksellä kitkerästikin arvosteltu, erityistä närää ovat herättäneet pankkituki ja pienyritysten ajaminen konkurssiin. Samoin useat yrittäjät, takaajat, työttömät ja asuntovelalliset joutuivat pitkäaikaiseen velkakierteeseen, jonka vuoksi osa menetti mielenterveytensä ja teki itsemurhan. Keskusteluissa esiintyy kuitenkin myös yksipuolisuutta ja vääriä väittämiä, jotka osoittavat ymmärtämättömyyttä rahamarkkinoiden toiminnasta:
  • Velkojen myynnin matalammasta hinnasta pitäisi mitätöidä velat ylijäävältä osin

    Tätä väittämää esiintyy lähinnä omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalia koskevissa keskusteluissa. Tällaisessa on ollut kysymys siitä, että kun pankilla tai muulla yrityksellä on ollut tarpeeksi riskipitoinen annettu luotto, kuten asuntovelka, jota olisi ollut jälkellä esimerkiksi 200000 mummonmarkkaa, mutta jonka perimisessä olisi ollut liikaa ongelmia, niin tällainen voidaan myydä riskisijoittajalle pienemmästä hinnasta, esimerkiksi 10000 mummonmarkasta ja sijoittaja sitten saisi oikeuden periä alkuperäistä velkaa. Monet lama-ajan uhrien nimissä keskustelijat ovat väittäneet, että oikeudenmukaista olisi, jos sijoittaja saisi periä alkuperäiseltä velalliselta vain sen 10000 mummonmarkkaa, johon velka olisi myyty. Tosiasiassa sijoittaja on kuitenkin normaalien markkinataloussääntöjen mukaan laskenut, että hänen täytyy olla mahdollisuus myös saada itselleen hyvässä tapauksessa voittoakin, joten hänellä on tietysti oikeus periä alkuperäiseltä velalliselta tai takaajilta koko 200000 mummonmarkkaa vaikka oikeusteitse.

    Jos edellämainitulla tavalla ei asioita voisi hoitaa, niin luottomarkkinat eivät voisi toimia. Ei kukaan osta sellaista arvopaperia, josta jäykän lainsäädännön vuoksi ei olisi mahdollisuus saada hitustakaan voittoa missään tapauksessa.
  • Velkoja olisi irtisanottu mielivaltaisin perustein

    Tosiasiassa useissa tapauksissa, joissa yksityisten ihmisten velkoja olisi irtisanottu ja vaadittu välittömästi maksettavaksi, on ollut kysymys siitä, että velallinen oli jättänyt lyhennyserän hoitamatta ja siten selkeästi rikkonut sopimusta. Tällainen on ollut seurausta, ei pelkästään "huonoista ajoista", vaan siitä, että velanottoa ja omaa riskinottokykyä ei ole nousukaudella osattu mitoittaa oikein. On esimerkiksi luotettu rajattomaan kasvuun ja velanlyhennyksessä ei ole otettu huomioon skenaarioita, joissa seuraavan vuoden myynti olisikin edellisvuotta pienempi.

Edellämainitusta huolimatta on ollut myös oikeita väärinkäytöstapauksia, joissa velkojat ovat sälyttäneet takaajille suurempia taakkoja kuin laki olisi sallinut ja joissa he ovat luottaneet siihen, etteivät takaajat jaksaisi taistella tarpeeksi omien oikeuksiensa puolesta. Tyypillisiä esimerkkejä takaajien väärinkohteluista ovat olleet sellaiset, joissa alkuperäistä velkaa on soviteltu ja kohtuullisestettu velalliselle päin, mutta jossa ylijäämäosaa olisi kuitenkin yritetty periä takaajalta. Normaalisti ei kuitenkaan velan kohtuullistamisessa ole kysymys siitä, että se koskisi vain yhtä velan osapuolta, vaan velkasumman muuttumisen tulee "näkyä" kaikille osapuolille päin.

Toinen ongelmakohta on koskenut velkojen vanhentumisaikoja ja niiden porsaanreikiä. Nykyään velat vanhenevat tavallisessa tapauksessa 15 vuodessa ja rikostapauksissa 20 vuodessa. Joitakin velkoja on kuitenkin yritetty periä vanhenemisaikojen jälkeen.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Suurimmat epäkohdat, joita tuolloin oli liittyivät kuitenkin oikeusvarmuuden ja valtionhallinnon ennustettavuuden puutteisiin. Esimerkiksi eräät pankkioikeudenkäynnit kestivät 17 vuotta; siis yli nykyisen velan vanhenemisajan ! Ja muistan, kuinka sukulaisyrittäjille kaupattiin ... lähes tuputettiin halpaa "riskitöntä" valuuttaluottoa. Kun sitten vakuutteluista huolimatta markka "kellui" yhdessä yössä velkaa oli 15 % enemmän !
Valtiovalta tällä toimella pelasti pankit, mutta ajoi tuhansia yirttäjiä lisää konkurssiin.

Ongelma siis oli ja on vakaan toimintaympäristön ja ennustettavan "oikeuslaitoksen" toiminta ... tietääkseni kuuluu valtiovallan toimenkuvaan ?

Esimerkiksi eilen Kauppalehti otti esille juuri tämän ongelman. Tällä hetkellä Suomi on ainoa valtio, jossa saman firman sisällä tuotetusta ja käytetystä sähköstä maksetaan ns. välivero ... vaikkei lopullinen tuote voittoa tuottaisikaan. Arvatkaapa siis miksi paperiteolisuus muuttaa Ruotsiin ?

Vakaan toimintaympäristön puute on Suomessa ollut jatkuvaa 90-luvulta asti, mutta nousukautena kustannusrakenne on sen sallinut; muttei salli enää ?

Itse laillisuusvalvojat ovat sanoneet; etteivät aina edes he tiedä mitä lakia tulee noudattaa. Kansalaisten ja yritysten kuitenkin on noita lakeja noudatettava !

Miksi edellämainitut asiat aina unohdetaan monista artikkeleista ?

Eilisessä Kauppalehdessä on aiheesta useampia artikkeleita.