Eutanasiakäytännöissä on teloituskäytännöiksi muuttumisen vaara

Viime päivinä on Suomessa käyty yhä enemmän eutanasiaa eli armokuolemaa koskevaa keskustelua. Keskustelijoiden enemmistö näyttää olevan sitä mieltä, että Suomen tulisi Hollannin, Belgian ja Sveitsin tavoin tarjota parantumattomasti sairaille mahdollisuutta kuolinapuun, eli siihen, että he ilmaisisivat oman vakaan tahtonsa ja lääkäri myrkyttäisi heidät hengiltä samalla kolmiosaisella ruiskumenetelmällä kuin Yhdysvalloissa kuolemaantuomitut teloitetaan. Ideassa on omat puolensa, mutta myös pahat vikansa, eivätkä eutanasian kaikki ongelmat suinkaan liity juutalais-kristillisestä perinteestä ja Hippokrateen valasta lähteviin kieltoihin tappaa (syytön) ihminen.

Eutanasian toinen ongelma on se, että monissa maissa, joissa sitä on käytetty aikaisemmin ja joissa sitä käytetään nyt, sen käyttö tuppaa laajentumaan tilanteisiin, joita nykyään ilman muuta voitaisiin pitää henkirikoksina. Vanhukset tai kehitysvammaiset saatettaisiin tappaa siksi, että vaakakupissa painaisi sukulaisille tai yhteiskunnalle tulleen hoitotaakan ennenaikainen keventäminen tai silkka raha. Hollannissa itse asiassa on ollut jo pitkään käytäntönä vanhempien mahdollisuus päättää kehitysvammaisen lapsensa murhaamisesta "hyvän terveydenhuollon nimissä".

Kannatan ennemminkin sitä, että lääketiede keskittyy jatkossakin sairauksien ja vammojen hoitoon. Jos parantuminen näyttää ilmeisen mahdottomalta tai epätodennäköiseltä ja potilas itse ei halua aktiivista hoitoa jatkettavan, on tällöin kuitenkin tarjottava mahdollisuus tehokkaaseen kivunlievitykseen, oireenmukaisiin hoitoihin ja arvokkaaseen ja rauhalliseen ympäristöön. Tapauksissa, joissa on mitään toivoa jäljellä ja potilas ei itse ole varta vasten jatkohoidosta kieltäytynyt, tulee lääkärien työskennellä aktiivisesti hengenvaaran poissulkemiseksi ja potilaan terveyden kohentamiseksi.