Jälkikäteen salailu on ongelmallista, jos vaakakupissa on ihmisen vapaus

Tiitisen listaa salaillaan siis edelleen KHO:n päätöksen turvin, mikä osoittaa, että Suomi ei kykene tekemään tiliä kylmän sodan aikaisesta menneisyydestään. Vaikka maanpetossyyteoikeus niiltä ajoilta onkin vanhentunut, jos tapaukset eivät ole törkeitä, siitä huolimatta halutaan osaa poliittisesta eliitistä varjella heidän aikaisempien toimintatapojensa ruodinnalta. Lisäongelman tuottaa se, että tunnetusti ainakin yhtä tunnettua suomalaista on Itä-Saksa-kytkösten vuoksi perusteettomasti ahdisteltu ja uhkailtu Suojelupoliisin tiloissa jopa elinkautisella vankeudella. Näin raskaiden syytösten esittäminen vaatisi nykyaikana ehdottomasti sen, että mahdollisimman paljon syytteiden ja epäilysten perustasta voitaisiin tuoda julkisuuteen viimeistään lainvoimaisen tuomion tullessa tai prosessin rauetessa syyttämättäjättämispäätökseen.

Salaisista prosesseista, jotka vaikuttavat tuomiovaltaan olen esittänyt täällä kritiikkiä myös aiemmin, esimerkiksi brittiläisessä Jon Venablesin tapauksessa, Ulvilan murhatutkinnan peitetoiminnassa ja Mika Murasen ehdonalaiskäsittelyn hylkäävän päätöksen perusteiden salaamisessa. Jälkimmäisessä on huomattava, että Helsingin hovioikeuden päätökset elinkautisvankien vapauttamista tai vapauttamisen hylkäämistä koskien eivät rinnastu presidentin armahdusoikeuteen, vaan kuuluvat lainmukaisena osana rangaistuksen täytäntöönpanoon.