Adoptiolain kokonaisuudistuksesta

Koska viime aikoina on ollut puhetta samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeudesta ja sitä koskevasta laista eduskunnassa, voisi samalla pohtia laajempaa kysymystä, eli lapseksiottamislain kokonaisuudistusta. On muistettava, että nykyinen oikeusministeriö Tuija Braxin (vihr) johdolla ei saanut valmisteltavakseen pelkästään eettisesti kyseenalaista homoadoptioasiaa, vaan alunperin oikeusministeriöltä todellakin toivottiin näkemyksiä kokonaisuudistustarpeista. Näistä on tehty jonkin verran selvityksiä ja lausuntopyyntöjä on haettu useilta eri tahoilta, ks. esimerkiksi oikeusministeriön sivulta

Etusivu -> Vireillä -> Säädöshankkeet -> Henkilö-, perhe- ja perintöoikeus -> Lapseksiottamista koskevan lainsäädännön uudistaminen

Merkittävimpänä asiakirjana voidaan pitää aiheesta tehtyä oikeusministeriön arviomuistiota, joka löytyy myös kyseisiltä sivuilta.

Seuraavassa ilmaisen hieman omia mielipiteitäni siitä, mihin suuntaan adoptiouudistuksen tulisi mennä ja miltä osin se uhkaa mennä jo nyt esitettyjen homoadoptioiden ja adoptiotietojen salaamisen osalta vinoon. Eräänä potentiaalisena ongelmana on pidettävä sitä, että jotkut lausunnonantajat, esimerkiksi Adoptioperheet r.y., Pelastakaa Lapset r.y. ja Helsingin kaupunki, ovat useina eri vuosina aiemmin halunneet tuoda pakkoadoptiot mukaan lastensuojelun keinovalikoimaan. Tällainen lähestymistapa merkitsee sitä, että kyseisillä lausunnonantajilla on intresseissä se, ettei sijaisvanhempien tarvitsisi joutua luopumaan kasvattilapsistaan pitkäaikaisen sijoituksen päättymisen vuoksi tai, että viime aikoina lastensuojelulakiin tulleet sukulaissijoituksen ensisijaisuutta ja sijoituksen keston arviointia koskevat pykälät (esim: 417/2007, 32 §, 37 §) saataisiin vesitettyä. Helsingin kaupungin ja kuntien osalta voidaan lisäksi huomioida se, että joillekin kuntaosapuolille on rahoitussyistä kiusallista lapsen ja heikommassa asemassa olevien vanhempien välisen suhteen tukeminen.

Nykyinen adoptiolaki (153/1985) ja sitä edeltänyt versio vuodelta 1980 tuntevat nykyään toteutettavien adoptioiden osalta vain vahvan adoption, jossa lapseksiottamisen jälkeen lapsi katsotaan kuuluvaksi ottovanhempien eikä biologisten vanhempiensa sukuun ja jossa perintöoikeudet muuttuvat tämän mukaisesti (myös mahdollisesti säädettävät homoadoptiot menisivät tähän luokkaan). Vahva adoptio katkaisee lapsen ja aikaisempien vanhempien väliset oikeudet täysin ja estää lainvoimaisten tapaamisoikeuksia ja ns. avoimen adoption järjestelyjä koskevien sopimusten laadinnan. Vaikka biologiset vanhemmat testamenttaisivat omaisuuttaan adoptioon luovuttamalleen lapselle myöhemmin, (esimerkiksi siksi, ettei muita lapsia ole), niin lapsi joutuu tällaisen perinnön vastaanottajana korkeampaan veroluokkaan. Menettelytapa poikkeaa jyrkästi siitä, mikä oli käytäntö 1970-luvulla ja sitä ennen, jolloin adoptiot toteutettiin heikkoina adoptioina, säilyttäen perintöoikeuden biologisten vanhempien sukuun. Lapsi tosin peri ainoastaan ottovanhempansa, muttei näiden vanhempia tai isovanhempia.

Yleisimpänä adoptiokategoriana Suomessa on tällä hetkellä kansainvälinen adoptio. Lasten adoptoiminen muualta päin maailmaa, tyypillisesti Kiinasta, muualta Kaukoidästä, Latinalaisesta Amerikasta tai Afrikasta, kehittyi jossakin vaiheessa suorastaan muoti-ilmiöksi asti, mutta on nyttemmin hiipumassa, koska on havaittu niin paljon epäselvyyksiä ja väärinkäytöksiä siinä, mitä kautta lapset adoptioon alkuperämaissaan päätyvät. Tästä syystä eräs (länsimaissa epäpopulistinen) adoptiouudistus koskee itsenäisesti tehtävien adoptioiden rajoittamista. Mielestäni tällainen hanke olisi ollut paljon kiireellisempi kuin nyt sitä ennen jonoon menneet vaihtoehdot.

Seuraavat seikat voisivat toimia hyvänä "harkintalistana" adoptiolain uudistusta eteenpäin vietäessä:

• Heikon adoption mahdollisuuden palauttaminen. Instituution nimi adoptiolaissa voisi olla "avoin lapseksiottaminen". Tämän oikeusvaikutuksina olisivat vahvoista adoptioista poiketen se, että lapsi perisi alkuperäiset vanhempansa ja näiden suvun, ja ottovanhempansa, muttei näiden sukua. Lisäksi tällaiseen voitaisiin liittää laillisesti sitovat tapaamissuunnitelmat lapsen ja alkuperäisten vanhempiensa välille. Ennen vuotta 1980 tehdyt adoptiot, joiden osapuolet jo ovat aikuisia, voitaisiin liittää näiden säädösten piiriin ja adoptiolain siirtymäsäännökset voitaisiin sitä kautta kumota. Uudistukselle olisi siinäkin mielessä tarvetta, että nykyään jotkut adoptionjärjestäjät käyttävät toiminnastaan ja vaihtoehdoista puhuessa avoimen adoption termiä harhaanjohtavasti ilman, että sillä on lainsuojaa.
  
• Pakkoadoptioiden kieltäminen. Nykyisen adoptiolain 9 § 2. momentti tulisi kumota. Lastensuojeluongelmia ei tulisi ratkoa adoption keinoin vaan järeimpänä keinona tulisi voida muuttaa huoltajuusjärjestelyjä enemmän tai vähemmän pysyväisluonteisesti. Adoption haittapuolena näissä asioissa olisi se, että se määrittää lapsen osalta, mihin sukuun hän kuuluu ja kohdistuisi joissakin tapauksissa haitallisesti myös ongelmiin syyttömien lasten isovanhempien asemaan.
  
• Sinkkuadoptioiden kieltäminen. Ei ole mielekästä, että valtio vartavasten tukee järjestelyä, joka lähtökohtaisesti takaa lapselle vain yhden virallisen vanhemman. Tästä syystä adoptio-oikeus tulisi rajata vain miehen ja naisen muodostamille aviopareille. Nykyinen poikkeus, jossa adoptioon aiemmin lapsensa antanut voi tiettyjen edellytyksien nojalla adoptoida tämän uudelleen takaisin, tulisi korvata säädöksellä adoption purkamisesta. Tämä säädös, johtuen sen hyvin rajatusta sovellusalastaan, voisi koskea myös yksinhuoltajaa.
  
• Itsenäisten adoptioiden rajoittaminen tai kieltäminen. Uudistus lienee toteutumassa ainakin kansainvälisten adoptioiden osalta. Lailla tultaneen tarkemmin säätämään siitä, miten adoption järjestelyissä tulee konsultoida sekä lähtömaan, että Suomen viranomaisia.