Ei ruumiillisia rangaistuksia Suomeen

Oikeusministeri Tuija Brax (vihr) on antanut lausunnon, jonka mukaan oikeusministeriö alkaa selvittää mahdollisuuksia hoitaa lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyneitä sukupuoliviettiä alentavan lääkityksen eli ns. "kemiallisen kastraation" keinoin. Samaa keskustelua on käyty myös muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joissakin valtioissa asiasta on olemassa lainsäädäntöä ja käytäntöjä. Asiaan liittyy kuitenkin perustavanlaatuisia ihmisoikeuskysymyksiä.

Euroopassa ja muuallakin päin maailmaa on pitkään ollut voimassa hyvä trendi siitä, että ihmisen henkeen ja terveyteen kohdistuvista rangaistusmuodoista on vaiheittain luovuttu. Kuolemanrangaistuksen lisäksi paheksuttavina rangaistusmuotoina ihmisoikeussopimusten kannalta pidetään mm. kidutusta, amputaatioita, ruoskimista, pakkokastraatiota ja -sterilisaatiota. Samoin ei suurimmassa osassa Euroopan Unionin valtioita pidetä suotavana vangin pitämistä vankilassa virallisen rangaistusajan päättymisen jälkeen pelkästään sellaisin syin, että vankia olisi pidettävä erityisen vaarallisena yhteiskunnalle. Rangaistuksen maksimipituuden on tultava selvästi tuomiolauselmasta ilmi ja niissä rangaistuksissa, joissa maksimipituutta ei ole, on rangaistusmuodoksi ilmoitettava elinkautinen vankeusrangaistus.

Myös rangaistukset ja mielenterveydellisistä syistä tehtävät pakkohoidot tulisi pitää toisistaan erossa - rangaistus on syyntakeiselle ilmoitettava tuomioistuimen lain mukaan mittaama seuraamus, tahdonvastainen hoitopäätös taas lääketieteellinen kysymys, jossa potilaan oikeusturvan vuoksi täytyy olla mahdollisuus ajoittain kyseenalaistaa hoidon jatkaminen tai anoa suljetun hoidon muuttamista avohoidoksi. Jos henkilö on mielenterveydeltään niin häiriintynyt, että rikoksen johdosta pakkohoitoon on turvauduttu, ei ole kohtuullista määrätä teosta lisäksi vankeusrangaistusta.

Edellä esitetyn perusteella, hanke siitä, että lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön tai muuhun rikokseen syyllistynyt voitaisiin pakottaa terveytensä vahingoittamiseen pakkolääkityksellä, on ehdottomasti hylättävä. Samoin on hylättävä ajatus, että tällaisissa tilanteissa voitaisiin kemialliseen kastraatioon kiristää siten, että vankeusrangaistusaika huomattavasti pitenisi tai että vankilasta poispääsy olisi yleensä kiinni tällaisesta suostumuksesta. Hyväksyttävää on tarjota sellaisia hoitomuotoja, jotka eivät vahingoita kohteena olevan potilaan terveyttä, vaan ovat luonteeltaan terapeuttisia. Esimerkiksi monissa Suomen vankiloissa on saatu seksuaalirikosten uusintariskiä merkittävästi pienennettyä vapaaehtoisin psykologisin ja psykiatrisin STOP-ohjelmin.

Sikäli kun seksuaalirikokset, etenkin lapsiin kohdistuvat sellaiset, ovat erittäin paheksuttavia ja tuottavat uhreilleen suurta haittaa, asianmukaista olisi puuttua niistä langetettavien vankeusrangaistusten asteikoihin. Laissa voitaisiin nykyistä paremmin eritellä, milloin esimerkiksi lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on niin törkeä, että paikallaan on yli kymmenen vuoden vankeustuomio ja milloin taas voidaan hyväksyä teossa olevan lieventäviä asianhaaroja niin, että rangaistus voisi olla vain sakkoa tai ehdollinen tai jäädä tuomitsematta. Nykyisellään esimerkiksi nuorten seurustelusuhteet, joissa ikäeroa on muutama vuosi, mutta nuorempi osapuoli 14- tai 15-vuotias, saattaisivat ainakin teoriassa johtaa ilmeisen kohtuuttomiin rangaistusseuraamuksiin.

Ruumiillisiin rangaistuksiin ja rikoksentekijän terveyden tahalliseen vahingoittamiseen liittyvät kysymykset eivät ole yhdentekeviä. Kyseessä on kalteva pinta, jonka toisessa päässä voi olla myös kiihtyvät vaatimukset esimerkiksi kuolemanrangaistuksen palauttamisesta.