Länsimaisten kirkkojen kriisi

Anglikaanisen kirkon kymmenen vuoden välein järjestettävä Lambeth-konferenssi, eli yleismaailmallinen piispainkokous on parhaillaan käynnissä Isossa-Britanniassa. Siihen osallistuu Porvoon sopimuksen nojalla myös oma arkkipiispamme, Jukka Paarma. Tosin on ilmeistä, että tämä tulee jäämään nykymuotoisen anglikaanikirkon viimeiseksi näinkään yhtenäiseksi piispainkokoukseksi, koska kyseinen kirkkokunta on repeämässä maailmalla kahtia.

Kahtiajako koskee suhtautumista yhteiskunnallisiin trendeihin ja tasa-arvovaatimuksiin. Monet kehittyvien maiden ja kehitysmaiden kirkot ovat konservatiivisemmalla kannalla ja katsovat, että kirkon tulee pysyä kristillisessä tunnustuksessa. On hälyttävää, että tällainen itsestäänselvyys on unohtunut rikkaammalta vastapuolelta, eli länsimaisilta protestanttisilta valtakirkoilta. Sen sijaan Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Pohjoismaissa painotetaan anglikaanisissa, episkopaalisissa ja luterilaisissa kirkoissa ennemminkin sitä, että kirkon pitäisi olla mahdollisimman paljon vapaamielisen yhteiskunnan näköinen. Jos siis säädetään tai on olemassa laki, että abortin saa vapaasti, niin naispappi voi kertoa sen hymyssäsuin rippikoululaisille ja olevansa samaa mieltä. Jos vastaavasti päätetään, ettei avioliitto katso osapuolten sukupuolia tai lukumäärää, niin liberaalien kirkkojen piiristä löytyy heti iso sisäinen kansanliike vaatimaan samaa hössötystä alttarille. Papit saattavat kiistää uskontunnustuksen kohtia julkilausumissaan ja järjestötoiminnassa. Ne, jotka huomauttavat, mitä kirkon perinteinen tunnustus pitää sisällään tai mitä tarkoittaa evankeliumi, nauretaan pihalle.

Voidaan myös kysyä, mitä virkaa on pelkällä yhteiskunnan seremoniavirastoksi sulautuneella kirkolla? Vastaus on: ei mitään. Kuten Suomessa havaitaan, ovat erityisesti Helsingin seurakunnat pyrkineet aggressiivisesti "uudistautumaan" ja yrittäneet kosia väkeä räikeillä ja harkitsemattomilla viihdepainotteisilla kampanjoilla. Tämä ei ole muuttanut miksikään sitä trendiä, että pääkaupunkiseudulla kirkosta erotaan eniten ja kirkkoon kuuluvan väestön osuus on vähiten. Eräs samaan suuntaan vievä trendi on se, etteivät kaikki kirkkoon kuuluvatkaan vanhemmat kasta lapsiaan seurakunnan jäsenyyteen, kuten saimme myös lehdistä lukea.